Tolkun anarkisti?

Kun muutaman viimeisimmän itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa ovat kunnostautuneet lähinnä kaikenmaailman hevostenpotkijat, housuihinsa kusseet yksityisomaisuuden tärvelijät ja tulevat kulttuuriministerit, on vaikea kuvitella löytävänsä tuosta joukosta ketään, jonka kanssa kaltaiseni klassiseksi liberaaliksi itsensä mieltävä voisi olla edes jollain tasolla samalla aaltopituudella. Sitten luin räppäri Iso H:n (Henrik Rosenberg) haastattelun Kaleva-lehden nettisivuilta.

Toki, Rosenberg sijoittunee poliittisella kentällä allekirjoittaneesta useammankin pykälän vasemmalle, se myönnettäköön heti alkuun. Mutta siinä missä esimerkiksi anarkistiksi itseään tituleeraavan kommunistin, Suvi Auvisen haastatteluita lukiessa tai kuunnellessa tahtoo naamapalmujen takia loppua vuorollaan kädet ja vuorollaan otsa, Rosenbergin sanomisista voin helposti jopa allekirjoittaa osan.

Kun anarkisti kertoo arvostavansa sotaveteraaneja, kannattavansa yksityisomaisuutta ja vertaa valtiota mafiaan, niin minähän kuuntelen. Hitto, tuohan kuulostaa jo melkein anarkokapitalismilta. Okei, valtiovastaisuus on toki anarkismin ydin, eli sinällään tuosta ei pitäisi yllättyä, mutta kun muiden ”anarkistien” kuulee säännöllisesti kannattavan julkisen vallan lisäämistä juuri sen omaan pirtaan sopivan asian ajamiseksi, erottuu tuollainen ulostulo aitoudessaan:

”Valtioon kuuluvat ne, joilla on suurimmat pyssyt ja eniten rahaa. Ero mafiaan ei ole suuri, ja ainakaan mafia ei teeskentele.”

Pohjimmiltaanhan valtio kuitenkin on väkivallan monopoli rajatulla maantieteellisellä alueella, ei sitä käy kieltäminen. Ja viime kädessä kaikki valtion toiminta nojaa väkivaltaan, kuten Rosenberg on itsekin saanut kokea. Kieltäydy asevelvollisuudesta ja lopulta tie käy vankilaan, vaikka sitten sillä aseella uhaten. Ei siinä paljon perustuslait paina.

Tuo lausahduskin voisi yhtä lailla olla aivan kenen tahansa liberaalin suusta. Useimmat liberaalit/libertaarit pitävätkin valtiota oikeastaan välttämättömänä pahana, jonka pitäisi keskittyä vain muutamiin sille annettuihin ydintehtäviin. Ero anarkismiin on lopulta hiuksenhieno, vaikka kumpuaakin hieman eri premisseistä.

Koska Rosenberg kertoo kannattavansa yksityisomistusta, voinee olettaa että hän ei kuulunut siihen sakkiin, jotka katsoivat asiakseen tuhota sen enempää pienyrittäjien kuin julkistakaan omaisuutta. Hän erottuu todennäköisesti monesta muusta ko. mielenosoitukseen osallistuneesta jo ihan siitä syystä, että hän on ihan oikeasti tehnyt työtä ja lockelaisten periaatteiden mukaisesti katsonut myös omistavansa nämä oman työnsä hedelmät. Sitä nyt vaan kunnioittaa toisten omaisuutta hieman toisella tavalla, kun on nähnyt jotain vaivaa omansakin eteen.

Hänen kommenttinsa itsenäisyyden menettämisestä EU:hun liittymisen myötä ei sekään ole perusteeton. Lisäksi Rosenberg erikseen korostaen ottaa selvän pesäeron kommunismiin. Oikeastaan koko haastattelussa on yksi ainoa kohta, jossa on edes viitteitä monien muiden anarkomarkojen viljelemään, sadan vuoden takaiseen luokkasotaretoriikkaan:

”Mutta se, että yhteiskunnassa on omistava luokka, joka ei tuota mitään, on negatiivista.”

Tässä kohtaa tietysti mainita sanan tai pari ylimääräisten pääomien merkityksestä taloudessa, mutta jätetään nyt tällä kertaa. Liberaalit harvemmin mekastavat tuloeroista tai pitävät pääoman kasautumista suurena periaatteellisena ongelmana, sillä he näkevät vapaan markkinatalouden ja kilpailun tätä kasautumista estävinä mekanismeina. Sääli tietysti tuon teorian kannalta, että tosiasiassa emme elä vapaassa markkinataloudessa, lähellekään. Siksi jopa liberaalistakin näkökulmasta voi (jopa merkittävääkin) osaa kaikkein suurimmista tuloeroista pitää ”oikeudettomina”, mikäli ne muodostuvat erilaisten perusteettomien yksinoikeuksien, rajoitetun kilpailun tai vaikkapa eturyhmäpolitikoinnin seurauksena.

Mutta kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että Iso H oli mielenosoituksessa itseään typerämmässä seurassa. Jo aiemmin hän on osoittanut omaavansa tiettyjä periaatteita ja myös osaavansa seisoa niiden takana. Ja vaikka media yritti parhaansa mukaan viritellä vastakkainasettelua hänen ja sisällä juhlineen Elastisen välille, kertoi hän vain olevansa onnellinen kaverinsa puolesta:

”Muutamat läpät heitimme aiheesta. Molemmat tiedämme, mitä mieltä olemme asioista, sulassa sovussa.”

Eli mul on mun juttu ja sul on sun juttu, hyvä niin. Tekstini alkupuolella mainitsin allekirjoittavani Rosenbergin sanomisista osan. Käytöstavat, kanssaihmisten kunnioitus ja edellä mainittu asenne saivat minut kuuntelemaan myös sen viestin, mistä lähtökohtaisesti olen eri mieltä. Ehkä seuraavana itsenäisyyspäivänä muiden mielenosoittajien kannattaisi kokeilla samaa?

Kun tietyistä asioista ei vaan saa puhua

Nobelisti James Watsonista tuli omien sanojensa mukaan ”epähenkilö” tiedemaailmassa sen jälkeen, kun hän vuonna 2007 esitti Sunday Timesin haastattelussa oman näkemyksensä Afrikan ongelmista:

“All our social policies are based on the fact that their intelligence is the same as ours – whereas all the testing says not really”.

Nyt Watson pyytää tuota lausuntoaan (toistamiseen) anteeksi tuoreessa The Telegraphin haastattelussa, tosin hieman erikoisin sanankääntein:

“I apologise . . . [the journalist] somehow wrote that I worried about the people in Africa because of their low IQ – and you’re not supposed to say that.”

Huomionarvoista on se, että koko haastattelun aikana Watson ei kertaakaan pyydä anteeksi mielipidettään, vain sitä että hän sanoi sen ääneen. Tiedeyhteisö suhtautui kuitenkin kommenttiin poliittisen korrektiuden kaikkien opinkappaleiden mukaisesti, joten Watson eristettiin tiedeyhteisöstä ja pakotettiin eläkkeelle virastaan New Yorkin Cold Spring Harbor Laboratoryssa. Lopputuloksena tämä yksi aikamme maineikkaimmista biologeista huutokauppaa nyt rahapulassa Nobel-mitaliaan.

Tiedeyhteisön käytös on sinällään outoa, että tiedemaailmasta Watsonin kommentille löytyy tukea vaikka millä mitalla, mm. Richard Lynnin, Tatu Vanhasen, H.J. Eysenckin, J. Philippe Rushtonin, Charles Murrayn ja Richard J. Herrnsteinin tutkimuksista. Ja niin kauan kuin puhutaan ainoastaan kognitiivisessa älykkyydessä mitatuista eroista, ei siitä mistä ne johtuvat, kyseessä on käytännössä jopa täysin kiistämätön tosiasia: eurooppalaisen kaukasidin älykkyysosamäärä on keskimäärin korkeampi kuin afrikkalaisen negridin.

Poliittinen korrektius aiheuttaa kuitenkin sen, että kyseinen tutkimusala on aina suurennuslasin alla. Aihetta ei mielellään juuri tutkita, tuloksia ei julkaista tai jos julkaistaan, pitää tutkimuksesta ainakin sanoutua mahdollisimman nopeasti irti.

Älykkyyserojen selittäminen geneettisin (rodullisin) perustein on ollut todella heikossa huudossa sitten natsien eugeniikkasekoilujen toisen maailmansodan aikaan. Käytännössä kaikki rotututkimukseen viittaavakin on systemaattisesti vaiennettu tämän jälkeen. Ihmisrotuja ei yleisesti tunnusteta olevan, tai vähintään niiden määritelmiä pidetään kyseenalaisina. Vähemmän tulenarkoja selittäviä tekijöitä löytyy maantieteellisistä ja sosioekonomisista perusteista. Osa älykkyystutkijoista hyväksyy selittäviksi tekijöiksi nämä kaikki, osa taas pitää genetiikan vaikutusta olemattomana tai häviävän pienenä.

Niin kritisoituja kuin älykkyystutkimusten metodit ja tulokset ovatkin, niin maallikollekin on silmiinpistävää näiden keskinäinen korrelaatio. On tutkimuksien jaottelu tehty sitten etnisen taustan tai ”rodun” perusteella, on kyse sitten globaalista tai Yhdysvaltojen sisällä tehdystä tutkimuksesta, tulokset ovat lähes poikkeuksetta samankaltaisia ja korreloivat todella hyvin esimerkiksi PISA-testien, SAT-tasokokeiden, kuin myös opintomenestyksen ja sosioekonomisen aseman kanssa. Itä-aasialaiset tai ko. syntyperää olevat asettuvat yleensä hieman valkoisen väestön yläpuolelle, mustat taas yleensä jopa huomattavalla erolla alapuolelle.

The Scientific Study of Human Nature; H. Nyborg

Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten ja valkoisen valtaväestön välisen älykkyyseron mittaaminen aloitettiin ensimmäisen maailmansodan asevelvollisista miehistä. Tuolloin havaittiin että valkoisen väestön älykkyysosamäärä oli keskimäärin 17 ÄO-pistettä korkeampi. Tuon jälkeen vastaavia tuloksia on saatu sadoista tutkimuksista yli puolen vuosisadan ajalta ja ero on ollut keskimäärin 15 ÄO-pistettä, eli noin yhden keskihajonnan verran. Aiheesta ovat kirjoittaneet jo mainittujen Lynnin, Herrnsteinin ja Murrayn lisäksi mm. Audrey Shuey.

The Bell Curve; C. Murray & R. Herrnstein

Yhdysvaltalaiset mustat taas vastaavasti sijoittuvat (lähteestä riippuen) globaalisti n. 10-15 ÄO-pistettä afrikkalaisten mustien yläpuolelle. Vanhasen ja Lynnin mukaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa älykkyysosamäärät ovatkin maailmanlaajuisesti alimmat.

Keskimääräiset ÄO-pisteet alueittain. Kuvan lähde: Wikipedia

Tatu Vanhanen saikin aikanaan tutkimuksensa julkaisun jälkeen oman osansa lokaa niskaansa suomalaiselta lehdistöltä, pitkälti samaan tapaan kuin Watson. ”White man’s guilt” on kuitenkin länsimaissa vielä sen verran voimissaan, että on ihan hyväksyttävää sanoa itä-aasialaisen olevan älykkäämpi, mutta ei afrikkalaisen olevan tyhmempi, vaikka molemmat ovat aivan yhtä rasistisia lausuntoja. Ja näin näyttää olevan, riippumatta miten asian perustelee.

Palaanpa vielä Watsoniin. Hän siis totesi länsimaalaisten olevan kognitiivisesti afrikkalaisia älykkäämpiä. Keskimäärin. Kaikki olemassa oleva mitattu tutkimustieto näyttäisi tukevan tätä väittämää. Vaikka jätettäisiin nämä kritisoidut mittaustuloksetkin huomiotta, jokainen tekijä jonka älykkyysosamäärään väitetään vaikuttavan, on Afrikassa heikommalla tolalla. Enemmän köyhyyttä, enemmän väkivaltaa, heikompi ravinto, huonompi koulutus. Watsonin kommentti ei ole siis millään tavalla valheellinen tai tieteenvastainen.

Kaiken maailman pseudotieteilijöiden annetaan säännöllisesti esiintyä julkisuudessa asiantuntijoina ja esittää mitä naurettavimpia väitteitä johtaen ihmisiä harhaan, eikä tiedeyhteisö reagoi asiaan mitenkään. Kun merkittävän, koko ihmiskuntaa hyödyttäneen elämäntyön tehnyt ja arvostettu tuon yhteisön jäsen päästää suustaan yhden lapsuksen (joka kaiken lisäksi on totta), kohdellaan tätä kuin hylkiötä. Tiedeyhteisö on juuri se taho, jolla pitäisi olla rohkeutta ja asiantuntijuutta puolustaa Watsonia ja tosiasioita, täysin välittämättä kuinka korrektia tai epäkorrektia se nyt sattuu olemaan. Mutta kun tietyistä asioista ei vaan saa puhua.

Joitain lähteitä:

R. Lynn & T. Vanhanen: IQ and the Wealth of Nations (2002)

C. Murray & R. Herrnstein: The Bell Curve (1994)

H. Nyborg: The Scientific Study of Human Nature (1997)

Wikipedia: Rotu ja älykkyys

Miksi uskonto ei sovi poliittisten päätösten perusteeksi?

Valtio-opin professori Kaisa Herne kirjoitti viime viikolla Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tasa-arvoisesta avioliittolaista, sen vastustamisesta sekä siitä, miksi uskonto ei sovellu poliittisten päätösten perusteeksi. Ei sillä, että olisin Herneen kanssa mitenkään eri mieltä lopputuloksesta, itsekään en pidä uskontoa sopivana perusteena poliittiseen keskusteluun, mutta hänen perustelunsa jäivät ehkä hieman puolitiehen.

Herne käytti väitteensä tukena John Rawlsin hahmotelmaa liberaalista, tasa-arvoisesta yhteiskunnasta ja siinä poliittiselta päätöksenteolta vaadittavalta julkiselta perustelulta, mutta ei rakentanut tuota perustelua sen enempää. Argumentiksi ei riitä, että yksinkertaisesti todetaan Rawlsin olleen sitä tai tätä mieltä, sellaisenaan on kyse jopa argumentaatiovirheestä argumentum ad auctoritatem, eli auktoriteettiin vetoamisesta. Tämän Herne varmasti käsittää, luultavasti kyse oli vain artikkelin tilanpuutteesta.

Koska pidän itseäni arvopluralistina (ehkä Isaiah Berlinin näkemys tuosta on lähimpänä omaani), eli kun yhdenkään eettisen järjestelmän ei voida tosiasiassa osoittaa olevan jonkin toisen yläpuolella, lähtökohtaisesti en voi pitää mitään arvoja toisia parempina. Näin ollen arvot eivät myöskään voi olla yhteismitallisia a priori, eikä niistä voida muodostaa yhtä ainoaa hierarkkista järjestelmää. Tästä lähtökohdasta tarkasteltuna uskonnollisiin näkemyksiin tai vakaumuksiin perustuvat arvot ovat siis aivan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin. Näin siis lähtökohtaisesti. Yhteiskunnan tulee kuitenkin perustua johonkin. Siksi arvopluralistien ikuisena haasteena onkin pystyä jotenkin löytämään ja perustelemaan ne arvot, jotka soveltuvat yhteiskunnan perustaksi.

Kuten Herne pääkirjoituksessaan, itsekin käännyn usein vastaavassa tilanteessa juuri Rawlsin puoleen. En ole tuossa artikkelissa mainittua teosta Political Liberalism lukenut, joten en tiedä miten Rawls ko. kirjassa perusteensa rakentaa, mutta Oikeudenmukaisuusteoriassa hän esitteli tunnetun ajatuskokeensa ”tietämättömyyden verhosta” (veil of ignorance), jonka periaatetta ainakin itse pidän yhtenä pätevimmistä keinoista löytää oikeudenmukaisen yhteiskunnan perusperiaatteita.

Tietämättömyyden verho tarkoittaa kuvitteellista tilannetta, jossa joukko ihmisiä hahmottelee oman yhteiskuntansa toimintaa. Ajatuskokeen idea on se, että yksikään näistä ihmisistä ei voi tietää etukäteen minkälainen tuo yhteiskunta, tai heidän oma asemansa siinä on. Näin jokainen yleensä pyrkii, jos ei nyt maksimoimaan hyvinvointiaan, niin ainakin turvaamaan jonkinlaiset inhimillisen elämän mahdollisuudet itselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Tästä syystä ihmiset päätyvät yleensä valitsemaan ensimmäisenä mahdollisimman suuret yksilönvapaudet kaikille yhteiskunnan jäsenille ja välttämään valintoja jotka johtaisivat merkittävämpiin konflikteihin keskenään.

Tietämättömyyden verho on mielenkiintoinen siksikin, että ajatuskoetta pohtiessaan ihmiset saattavat päätyä hieman erilaisiin lopputulemiin, riippuen toki omasta arvomaailmasta, asemasta jne., mutta lähes poikkeuksetta lopputuloksena on kuitenkin kohtalaisen liberaali, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Negatiivisiin vapauksiin perustuva yhteiskuntajärjestys on ehkä ristiriidattomin hahmotelma, mutta yhtä hyvin voi päätyä Rawlsin tavoin sosiaaliliberaalimpaan lopputulokseen.

Kun uskontoon perustuvat arvot alistetaan tietämättömyyden verholle, esim. muodossa: ”yhteiskunnan ja lakien tulee perustua uskonnollisiin arvoihin ja kirjoituksiin”, mutta yksikään ihminen ei voi tietää juuri minkä uskonnon arvoihin ja kirjoituksiin, tai sen enempää että onko yksilö tuossa yhteiskunnassa juuri kyseisen uskonnon kannattaja, niin näiltä arvoilta häviää pohja. Yksikään ateisti ei halua fundamentalistikristityn yhteiskuntaa, eikä yksikään kristitty suostuisi jyrkän islamilaisen sharia-tulkinnan alle vääräuskoiseksi vainottavaksi. Näin ollaankin jo pitkälti niissä samoissa päätelmissä, joita Herne pääkirjoituksessaan esitteli:

”Uskonnollinen perustelu ei ole julkinen perustelu liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee uskonnonvapaus. Yhden uskonnon arvot eivät välttämättä kuulu toiseen uskontoon, eivätkä uskonnottomat toimi uskonnollisten arvojen perusteella.”

”Jokainen voi omassa elämässään noudattaa haluamiaan arvoja, kunhan ne eivät vahingoita muita. Vain yhteisten päätösten pitää perustua yhteisiin arvoihin.”

Ajatus tasa-arvoisesta avioliittolaista voidaan asettaa myös vastaavan tarkastelun alle. Avioliittolaki takaa yhdelle yhteiselämän muodolle etuoikeutetun aseman. Moniko tietämättömyyden verhon takana olisi valmis kannattamaan yhteiskuntaan tällaista etuoikeutta vain osalle ihmisistä, jos ei itse etukäteen tietäisi että onko tuon etuoikeuden piirissä vai sen ulkopuolella?

Tyypillistä perhesurmaa ei ole olemassakaan

Rautavaaran tapahtumat nostivat perhesurmat jälleen valokeilaan. Kuten usein ennenkin, tämä jälkipuinti tuottaa jälleen uutisotsikoita, joissa media ja asiantuntijat yrittävät määritellä ”tyypillistä” perhesurmaa, sen tekijöitä tai olosuhteita. Esimerkiksi pelkästään eilen törmäsin mm. seuraaviin otsikoihin:

”Ylilääkäri Lauerma: Perhesurmaajat ovat yleensä sairaalloisen itsekeskeisiä narsisteja”
”Selvitys: Perhesurmaaja on usein selvin päin”
”Asiantuntija: Tästä syystä äiti tappaa lapsensa”
”Taustalla usein eroriita tai mielenterveysongelmat”

Ja niin edelleen. Yleensä, usein, tästä syystä. Näitä sanoja käytetään asiantuntijoiden toimesta melko huolimattomasti, kun vain viettämällä parikymmentä minuuttia Googlen kanssa ja voin ihan maallikkonakin osoittaa, että ei ole olemassa mitään tyypillistä perhesurmaa. Ja kyllähän tämän moni asiantuntija tietää ja muistaa sen aina välillä mainitakin. Se ei kuitenkaan poista sitä ongelmaa, että nämä leväperäisemmät heitot jäävät usein elämään omaa elämäänsä somen keittiöpsykologien keskuudessa.


Ongelma lähtee jo perhesurman määritelmästä. Wikipedian mukaan: ”Perhesurma on tappo tai murha, jossa henkilö surmaa oman lähiomaisensa, koko perheensä tai osan siitä”. Välillä mediassa puhutaan perhesurmasta vain silloin, kun uhrina on myös puoliso, välillä kun uhrina on yksi tai kaikki henkilön lapsista, kovin selkeää linjaa ei näytä olevan. Suomen rikoslaissakin tunnetaan erillisenä rikosnimikkeenä vain lapsensurma (”Nainen, joka synnytyksestä johtuvassa uupumuksessa tai ahdistuksessa surmaa lapsensa…”), muut tapaukset käsitellään yleensä joko murhina, tappoina tai surmina.


Suomenkielisen terminologian puute ei juuri auta asiaa. Englanninkielessä on omat terminsä paitsi vanhemman omaan lapseensa kohdistamalle henkirikokselle (filicide), myös vauvan (infanticide) tai vastasyntyneen (neonaticide) surmalle. Vastaava erottelu olisi tärkeää Suomessakin jo ihan siitä syystä, että surmat poikkeavat lapsen iästä riippuen merkittävästi toisistaan. Tilastojen mukaan vastasyntyneen tappaa vanhemmista lähes poikkeuksetta äiti, alle vuoden ikäisen lapsen surmaaja on lähes yhtä suurella todennäköisyydellä joko isä tai äiti, kun taas mitä vanhempi lapsi on kyseessä, sitä useammin tekijä on lapsen isä.


Perhesurma on Suomessa harvinainen, marginaalinen rikos. Tapauksia on loppujen lopuksi niin vähän, että tilastojen valossa niistä ei pitäisi pystyä antamaan niin yleistäviä lausuntoja kuin mitä nyt kuullaan, sillä tilanne saattaa muuttua täysin toiseksi jo pelkkää tarkastelujaksoa muuttamalla. Esimerkiksi tässä parin vuoden takaisessa Ylen uutisessa kerrotaan:

”Oman lapsensa surmaava ei yleensä ole ollut tekohetkellä humalassa eikä päihteiden väärinkäyttäjä”.

Kyse on sisäasiainministeriön selvityksestä, jossa tutkittiin tapauksia vuosilta 2003-2012. Kun tarkastelujaksoksi vaihdetaan vuodet 1995-2005 (linkki Duodecim-lehden artikkeliin), huomataankin lapsensa surmanneista miehistä päihtyneinä alkoholista ja/tai muista aineista olleen 58 % (14 yhteensä 24:stä). Naisten kohdalla tämä oli selvästi harvinaisempaa, mutta kun heidät lasketaan mukaan, on luku edelleen 34 %. Kaukana siitä, että voitaisiin sanoa ”ei yleensä”.


Psykiatrisen vankisairaalan vastaavalla ylilääkärillä Hannu Lauermalla oli perhesurmaajien mielentilasta paljonkin sanottavaa parin päivän takaisessa Ylen uutisessa:

”Suurin osa perhesurmien tekijöistä on narsistisia ja sairaalloisen itsekeskeisiä persoonallisuuksia”
”Perheensä tai puolisonsa surmaavan henkilön tunteet läheisiä kohtaan ovat omistavia, määräilynhaluisia ja tähtäävät hallintaan. Perheenjäsenillä sinänsä ei ole surmaajalle arvoa, vaan perhe on osoitus omasta osaamisesta tai asemasta.”
”Normaali aito rakkaus perhettä kohtaan loistaa poissaolollaan”

En lähde arvostelemaan Lauerman pätevyttä tai hänen arvionsa todenperäisyyttä tässä asiassa, mutta väitän kyseessä olevan karkea yleistys. Jos tarkasteluun otetaan nuo vuosien 1995-2005 viisikymmentä lapsen henkirikokseen syyllistynyttä, niin näistä 15, eli 30 prosenttia tappoi myös itsensä teon yhteydessä tai sen jälkeen, joten täysin luotettavaan mielentilatutkimukseen ei ole ollut edes mahdollisuutta. Surmanneista 31, eli 62 prosenttia tutkittiin psykiatrisesti tai oikeuspsykiatrisesti. Persoonallisuushäiriö (joihin käsitän narsistisen persoonallisuushäiriön kuuluvan) todettiin 16:lla, eli ”vain” 32 prosentilla näistä viidestäkymmenestä. Artikkeli ei kerro minkä tyyppisistä persoonallisuushäiriöistä on kyse, mutta on vaikea uskoa näiden kaikkien kärsineen juuri narsismista. Miten siis voidaan sanoa että ”suurin osa perhesurmien tekijöistä on narsistisia”?


Lauerma ja muut asiantuntijat tukeutuvat varmasti laajemmin myös ulkomaalaisiin tutkimuksiin, joten ajattelin niistä löytyvän ehkä enemmän näitä yleistyksiä tukevia väitteitä. Ei ihan täysin niinkään. Törmäsin oikeuspsykiatri Neil S. Kayen vastasyntyneiden surmia koskevaan julkaisuun (pdf), jonka mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 45 % kaikista lapsensurmatapauksista kohdistuu nimenomaan vastasyntyneisiin, eli surma tapahtuu 24 tunnin sisällä lapsen syntymästä. Tuo luku saattaa olla jopa suurempi, sillä juuri tämäntyyppisten surmien arvioidaan useimmiten jäävän pimentoon. Tämä 45 % on merkittävä luku siksi, että vastasyntyneiden surmia katsotaan poikkeavan merkittävästi kaikista muista perhesurmista jo pelkästään siitä syystä, että näissä tapauksissa tekijä on lähes poikkeuksetta äiti. Aihetta käsittelevä kirjallisuus tuntee vain muutaman tapauksen, jossa tekijä olisi ollut isä. Nämä naiset ovat myös huomattavan paljon nuorempia (90 % alle 25-vuotiaita) kuin muut lapsensurmaajat keskimäärin ja on yleistä, että tekijät pitävät surmaa ”myöhäisenä aborttina”. Eli jos lähes puolet kaikista lapsensurmista poikkeaa huomattavasti muista tapauksista, mitä näiden perusteella oikeastaan voidaan edes sanoa perhesurmista yleisesti?


Tässä Ylen uutisessa taas on taas kohta, joka tekee itsensä täysin tyhjäksi:

”Mutta onko tekijä isä vai äiti? Tilastojen mukaan mies on lähes aina tekijä, jos myös puoliso surmataan. Viimeisen 12 vuoden aikana vain yksi nainen on surmannut myös puolisonsa. Mutta jos tilastoja katsotaan pidemmälle, puntit tasoittuvat.”

Eli vastaus kysymykseen riippuu oikeastaan jälleen vain tarkastelujaksosta. Tilastothan eivät tietenkään kerro mitään syistä. Kuinka paljon lopulta se, että miehet näyttäisivät surmaavan naista useammin myös puolisonsa, johtuu motiivien tai taustojen erilaisuudesta, ja kuinka paljon siitä yksinkertaisesta tilastollisesta todennäköisyydestä, että heteroparisuhteissa mies on yleensä se fyysisempi (ja usein toki myös valtion kustantaman tappajakoulutuksen saanut) osapuoli?


Kun vetää yhteen edellä linkittämieni uutisten ja tämän Helsingin Sanomien artikkelin selvityksiä perhesurmien taustoista, lopputulos näyttää jo aika erikoiselta. Näiden mukaan taustoista löytyy yleensä jotain seuraavista: ero tai sen uhka, narsismia, ei väkivaltarikostaustaa, ei (välttämättä) humalassa tai päihdeongelmia, salattu raskaus, ongelmia parisuhteessa, mustasukkaisuutta, mielenterveysongelmia, depressiota, valealtruistisia motiiveja, talousvaikeuksia, agressioita, väsyneitä omaishoitajia, yhteyksiä viranomaisiin. Näitä varmasti löytyy perhesurmien taustalta, mutta myös lähes kaikkien ihan tavallisten ihmisten jokapäiväisestä elämästä, joten miksikään tekoja selittäviksi tekijöiksi näistä ei ole. Ja kun hajonta kaiken kaikkiaan on edellä kertomani luokkaa, ihmettelen miksi osaa näistä taustoista edes yritetään sellaisina esittää.



Joitain lähteitä:

http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/arkisto?p_p_id=Article_WAR_DL6_Articleportlet&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&p_p_col_id=column-1&p_p_col_count=1&viewType=viewArticle&tunnus=duo98026

http://courtpsychiatrist.com/pdf/Families%20Muder%20and%20Insanity.pdf

http://en.wikipedia.org/wiki/Filicide

http://en.wikipedia.org/wiki/Infanticide

http://en.wikipedia.org/wiki/Neonaticide

http://yle.fi/uutiset/ylilaakari_lauerma_perhesurmaajat_ovat_yleensa_sairaalloisen_itsekeskeisia_narsisteja/6810660

http://yle.fi/uutiset/perhesurmien_maara_on_puolittunut_sitten_1960-luvun/7553310

http://yle.fi/uutiset/selvitys_perhesurmaaja_on_usein_selvin_pain/6095261

http://www.hs.fi/kotimaa/a1414389604815

Mikä "Uljas uusi maailma"?

Nimen keksiminen blogille on aivan helvetin hankalaa. Varsinkin jos tarkoituksena on pitää pääasiassa yhteiskunnallisia aiheita käsittelevää blogia. Koska mielestäni nimen pitäisi olla sellainen, joka on edes jollain tasolla "uskottavan" kuuloinen, olematta kuitenkaan naurettavan mahtipontinen. Sitten kun ei haluaisi kuulostaa liian poliittiseltakaan. Tai teennäiseltä. Pirun vaikeaa.

Ja tietty, onhan nyt ihan tavallista että nimellä on jokin, edes etäinen yhteys blogin teemoihin. Ei, Kinuskikissan yhteiskunnallinen blogi ei nyt vaan toimi. Näin ääriesimerkkinä. Nokkelien ja humorististen nimien ongelma taas on se, että jo viikon päästä se saattaakin olla vain muka-nokkela ja paska vitsi.

Kun lopulta keksii jonkin nimen, niin ai sitä tuskaa kun huomaa domainin olevan jo käytössä tai löytää lähes vastaavan nimisen blogin. Siis takaisin piirustuspöydän ääreen. Tällaiselle mielikuvituksettomalle kaverille onkin lopulta ihan luontevaa lainata nimi joltain itseään viisaammalta.

Omani varastin suoraan Aldous Huxleyn klassisesta tieteissatiirista, joka on tunnetuimpia dystopioita ja samalla yksi omista suosikkiteoksistani. Blogini kuvauksen sitaatti "Ihme, kumma! Kuink' ihania olennoita täällä nyt näenkään! Kuink' ihminen on kaunis! Ah, uljas uusi maailma, joss' ompi tuollaista kansaa!" on peräisin samasta kirjasta, ja alkujaan William Shakespearen Myrsky-näytelmästä, käännös Paavo Cajanderilta.

Huxleyn maailmassa vallalla on totalitaristinen maailmanvaltio, josta on onnistuttu kitkemään kaikenlainen yhteiskunnalle haitallinen ja ongelmallinen käytös. Eräänlainen kukkahattuilevan holhousvaltiomme äärimmäinen muoto siis. Valtion asukkaat syntyvät keinotekoisesti laitoksissa, joissa heille on jo syntymässä annettu erilaiset ominaisuudet sen mukaan, mitä yhteiskuntaluokkaa he tulevat edustamaan. Kaikki on tarkoin laskettu ja suunniteltu. Luonnollisia synnytyksiä koetaan enää ainoastaan valtion ulkopuolella asuvien "villien" keskuudessa.

Samankaltaisuudestaan huolimatta Huxleyn maailma ei ole kuitenkaan orwellilainen, sillä tässä maailmassa kansalaisia ei hallita pelolla, vaan lähes päinvastoin, vastaamalla asukkaiden kaikkiin toiveisiin tarjoamalla heille riittävästi helppoja aistinautintoja. Eivätkä näille ehdollistetut osaa muuta sitten vaatiakaan, sillä käytännössä kaikki kirjallisuus, taide ja kulttuuri on hävitetty tämän yhtenäistämisprosessin aikana. Kaikki ovat kuitenkin tyytyväisiä.

Vaikka kyseessä on satiiri ja sen maailmankuva on todella äärimmäinen, sisältää se paljon tässäkin ajassa ja paikassa tunnistettavia teemoja. Blogini nimeksi teos päätyi lopulta siksi, että se iskosti aikoinaan allekirjoittaneeseen yhden ison ajatuksen. Se oli ajatus "täydellisen" yhteiskunnan tavoittelusta, tai pikemminkin sen tavoittelun hinnasta. Siinä matkalla häviää väistämättä paljon vapautta, aivan kuten tässä voi lähes joka päivä huomata.

Kuka muuten edes oikeasti haluaisi asua "täydellisessä" yhteiskunnassa? Täydellinen on kliiniä, hajutonta ja mautonta. Se on tylsää ja tasapäistä. Epätäydellisessä on ongelmia, mutta myös särmää, elämää, valintoja ja vapautta.

Ai niin, siitä nimestä. Vielä toistaiseksi olen ihan tyytyväinen. Palataan asiaan joskus.

Tervetuloa uuteen blogiini

Olen jonkin aikaa pitänyt blogia säännöllisen epäsäännöllisesti Uuden Suomen puheenvuorossa, mutta nyt oli aika muuttaa jotain. Usari on kohtuullisen näkyvä alusta, mutta aivan alun alkaen kun ryhdyin blogia kirjoittamaan, näkyvyyden ei edes pitänyt olla mikään "juttu" tai tavoite. Ei sillä, että lukijoita olisi riesaksi asti ollutkaan, mutta alun alkaen blogillani piti olla noin suurinpiirtein kolme tarkoitusta:

1) Toimia kirjoittamisen harjoitusalustana itselleni

2) Olla läpileikkaus omiin ajatuksiini, toimia niiden "kronikkana" ja alustana jolla mielipiteitäni voidaan haastaa

3) Kehittyä joksikin omaksi ja tunnistettavaksi, ilman mitään sen erityisemmin ennalta määrättyä suuntaa

Lyhyesti, blogi oli tarkoitettu n. 95-prosenttisesti pelkästään itselleni, ja jos joku sieltä olisi jotain sattunut poimimaan, se olisi ollut vain pelkkää plussaa. Nyt, reilun 1,5 vuotta ensimmäisen tekstin jälkeen on pakko vain todeta ettei tuo oikein toteutunut.

Johtunee enimmäkseen Uuden Suomen alustasta, jossa kirjoittajia on paljon ja teemat ovat lähinnä päivänpolitiikkaa, huomasin omien tekstieni liikkuvan aina kohti yhtä ja samaa muottia. Välillä mieleni teki kirjoittaa jostakin aiheesta todella pitkästi ja tyhjentävästi, mutta lähes heti aloittaessani mieleen hiipi ajatus siitä, että eihän tuota jaksa kukaan lukea. Joten hylkäsin ne tekstit ja ajatukset. Taas toisinaan päähän pilkahti jokin lyhyt, simppeli ja (ainakin omasta mielestä) jokseenkin nokkela oivallus, joka mahtuisi parille riville tai olisi vaikka vain lainaus joltakin toiselta, mutta nämä taas tuntuivat jotenkin "riittämättömiltä" blogaukseksi. Mikä oli tietysti melko outoa, koska kyseessä oli oma blogini. Johon voisin tietty kirjoitella ihan mitä vittua mieleeni nyt sattuu vain juolahtamaan.

Joten tästä lähtee versio 2.0, uusi yritys, uusi aloitus. Blogi tulee toivottavasti sisältämään niin pitkiä kuin lyhyitäkin tekstejä, ja kaikkea jokseenkin loogisesti jäsennellyn ajatuksenjuoksun ja henkisen (sekä kirjallisen) oksennuksen väliltä, pujotellen aina enemmän tai vähemmän jossain kirja- ja puhekielen välimaastossa, kirjoitusvirheitäkään kaihtamatta. Kritiikki on tervetullutta, lukijat plussaa, mutta blogi ei tule toimimaan kummankaan ehdoilla.

Siltikin, tervetuloa. Katsotaan mihin päädytään.