Ja juuri kun pääsin sanomasta

Kirjoitin eilisiltana lyhyen blogitekstin, joka sivusi erityisesti keskustapoliitikkojen harrastamaa Venäjästä johtuvien turvallisuusuhkien vähättelyä ja yleistä optimismia. Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta heti seuraavana aamuna pääsin lukemaan Suomen Kuvalehden nettisivuilta entisen keskustalaisen ulkoministerin, Keijo Korhosen, näkemyksiä aiheesta.

Korhosen teksti saa jopa harmittelemaan, etten käyttänyt eilen enempää aikaa näiden kliseiden kuvailuun, sillä Korhonen luettelee nyt lähestulkoon nämä kaikki, parhaassa YYA-Suomen hengessä:

"Nyky-Suomen johto ei kuuntele vanhoja viisaita. Se on unohtanut kaiken Suomen historiasta eikä ole oppinut siitä mitään. Suomen hallitus haluaa Naton turvallisuustakuut, jotka ovat kuvitelmien varassa, Venäjän muka aiheuttamaa turvallisuusriskiä vastaan – riskiä jota ei ole olemassa, ellei Suomi itse sellaista rakenna. Suomalaisia pelotellaan koko median voimin sotahysteriaan. Venäjä ja sen johto on jatkuvan nalkutuksen ja haukkumisen kohteena."

Eli Natoon ei tule liittyä, sen turvatakuut eivät ole turvatakuita, eikä Venäjä ole uhka. Ja jos onkin, niin se on sitten ihan meidän oma vika. Mitäs pakotettiin toimimaan. Ja muutenkin tosi ikävää, kun niitä koko ajan kiusataan.

Korhonen kuuluu juuri niihin suomettumisen ajan reliikkeihin, joille Suomen suvereniteetti Venäjän naapurina merkitsee sitä, että meille on juuri ja juuri varattu oikeus olla tässä vieressä, kunhan ei provosoida ja pyllistetään vain niin pyydettäessä. Joiden retoriikassa kaikki itänaapuriin kohdistuva kritiikki on veren kaivamista nenästä, sen kritiikin sensuroiminen "ystävyyttä" ja perseraiskaus "yhteistyötä".

Oikeasti tämä Korhosen ja kumppaneiden linja tarkoittaa yksinkertaisesti sellaista politiikkaa, jossa Venäjän ei tarvitse edes miettiä Suomen liittämistä etupiiriinsä, koska olemme siinä jo. Jos katsotaan historiaa, kuten Korhonen kehottaa, niin sieltä voi poimia ainakin yhden asian: Venäjä ei koskaan ole kunnioittanut mitään muuta kuin voimaa. Arvatkaapa Nato-kantani.

Virheet ja niiden tunnustaminen

Verkkouutisten mukaan vihreiden ex-puheenjohtaja Anni Sinnemäki on joutunut muuttamaan käsityksiään Venäjästä ja suhtautumisestaan puolustusvoimien määrärahaleikkauksiin. Tiivistettynä, Sinnemäki kertoo aiemmin lukeutuneensa niihin, jotka suhtautuivat Venäjän demokratiakehitykseen astetta optimistisemmin, mutta hylänneensä tuon näkemyksen ja pitää nykyisin Venäjää maana, joka "ei tunnusta naapureidensa suvereeniutta täysimääräisesti". Samaan hengenvetoon Sinnemäki toteaa, että ei enää lähtisi tekemään merkittäviä säästöjä puolustusmäärärahoihin, kuten vielä vuonna 2011.

Vihreälläkin laidalla siis heräillään, pinnat siitä Sinnemäelle. Valitettavan usein kun poliitikko muuttaa näkemystään jostain asiasta, se nähdään kuitenkin jonain "heikkouden" merkkinä tai takinkääntönä, vaikka näissä on ihan helvetin vissi ero.

Mielipidettä voi muuttaa ihan perustellusti, kun oma tietämys jostain asiasta lisääntyy, kyse on silloin älyllisestä valinnasta, valaistumisesta jopa. Vaatii myös tietynlaista nöyryyttä myöntää olleensa aiemmin väärässä, mikä sekään ei ole läpeensä huono piirre ihmisessä, varsinkaan poliitikossa. Se kun käytännössä usein tarkoittaa äänestäjän edun asettamista oman egon edelle.

Kun taas käännetään takkia henkilökohtaisen edun tai omien arvojen vastaisten lehmänkauppojen vuoksi, kyseessä on moraalinen valinta. Se vaatii yleensä todellisuuden selittämistä uusiksi, niin että se mieleinen versio saadaan istumaan omaan maailmankatsomukseen, tai ainakin vähintään äänestäjille annettuihin lupauksiin.

Jos poliitikko ei koko uransa aikana myönnä kertaakaan olleensa väärässä, niin kyseessä on joko idiootti tai sitten tämän ura vain on jäänyt poikkeuksellisen lyhyeksi. Siltikin näitä myönnytyksiä kuulee pitkän uran tehneiden poliitikkojen suusta harvoin. Syitä tähän on nähdäkseni kaksi. Ilmiselvempi näistä on, että monet poliitikot todella ovat idiootteja. Se toinen taas on poliittisen kielen ydintä, eli esitetään muuttunut mielipide niin, että sitähän mieltä aina ollaan oltukin, tai ainakin vähän sinne päin. Katsokaapa vaikka keskustan viimeaikaisia keskiolutlausuntoja.

Siitä puheen ollen, jos Suomessa jokin puolue muuten jatkaa kulkemista Venäjän suhteen laput silmillä, niin se on vaaligallupien kärjessä irvistelevä keskusta, Paavo Väyrynen etunenässä. Läpi uransa jatkuneiden Venäjä-sympatioiden lisäksi Väyrynen on melko hiljattainkin ehtinyt mm. esittämään Krimin liittämistä Venäjään ja vastustamaan maata vastaan suunnattuja pakotteita.

Näitä sympatioita tai tällaista optimismia on todella hankala käsittää. Suomen itsenäistymisen jälkeen ei ole oikeastaan ollut yhtään sellaista ajanjaksoa, jona Venäjä/Neuvostoliitto ei olisi ollut potentiaalinen uhka Suomelle. Luulisi, että kaksi täysimittaista maasotaa ja vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota ei unohtuisi ihan vain yhden 90-luvulla koetun, melko sekavan vuosikymmenen aikana. Nyt puhutaan kuitenkin rajanaapurista, joka käytännössä on miehittänyt Tsetseniaa kahden vuosikymmenen ajan, sotinut sinä aikana kahden rajavaltionsa kanssa ja jossa ei demokratiaa ole tunnettukaan Vladimir Putinin lähes 15 vuotta kestäneen valtakauden aikana.

Näillä näytöillä voinee todeta, että Anni Sinnemäellä meni oman virheensä tunnustamisessa kuitenkin melko pitkään. Puolustusinvestoinnit tehdään vuosikymmeniksi kerrallaan. Kuinkahan kauan näillä muilla änkyröillä kestää tunnustaa samat tosiasiat ja onko jollakin meistä muka varaa äänestää näitä samaisia todellisuuden vääristelijöitä eduskuntaan? Koska tällä hetkellä ei näytä kovin lupaavalta.