Miksi uskonto ei sovi poliittisten päätösten perusteeksi?

Valtio-opin professori Kaisa Herne kirjoitti viime viikolla Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tasa-arvoisesta avioliittolaista, sen vastustamisesta sekä siitä, miksi uskonto ei sovellu poliittisten päätösten perusteeksi. Ei sillä, että olisin Herneen kanssa mitenkään eri mieltä lopputuloksesta, itsekään en pidä uskontoa sopivana perusteena poliittiseen keskusteluun, mutta hänen perustelunsa jäivät ehkä hieman puolitiehen.

Herne käytti väitteensä tukena John Rawlsin hahmotelmaa liberaalista, tasa-arvoisesta yhteiskunnasta ja siinä poliittiselta päätöksenteolta vaadittavalta julkiselta perustelulta, mutta ei rakentanut tuota perustelua sen enempää. Argumentiksi ei riitä, että yksinkertaisesti todetaan Rawlsin olleen sitä tai tätä mieltä, sellaisenaan on kyse jopa argumentaatiovirheestä argumentum ad auctoritatem, eli auktoriteettiin vetoamisesta. Tämän Herne varmasti käsittää, luultavasti kyse oli vain artikkelin tilanpuutteesta.

Koska pidän itseäni arvopluralistina (ehkä Isaiah Berlinin näkemys tuosta on lähimpänä omaani), eli kun yhdenkään eettisen järjestelmän ei voida tosiasiassa osoittaa olevan jonkin toisen yläpuolella, lähtökohtaisesti en voi pitää mitään arvoja toisia parempina. Näin ollen arvot eivät myöskään voi olla yhteismitallisia a priori, eikä niistä voida muodostaa yhtä ainoaa hierarkkista järjestelmää. Tästä lähtökohdasta tarkasteltuna uskonnollisiin näkemyksiin tai vakaumuksiin perustuvat arvot ovat siis aivan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin. Näin siis lähtökohtaisesti. Yhteiskunnan tulee kuitenkin perustua johonkin. Siksi arvopluralistien ikuisena haasteena onkin pystyä jotenkin löytämään ja perustelemaan ne arvot, jotka soveltuvat yhteiskunnan perustaksi.

Kuten Herne pääkirjoituksessaan, itsekin käännyn usein vastaavassa tilanteessa juuri Rawlsin puoleen. En ole tuossa artikkelissa mainittua teosta Political Liberalism lukenut, joten en tiedä miten Rawls ko. kirjassa perusteensa rakentaa, mutta Oikeudenmukaisuusteoriassa hän esitteli tunnetun ajatuskokeensa ”tietämättömyyden verhosta” (veil of ignorance), jonka periaatetta ainakin itse pidän yhtenä pätevimmistä keinoista löytää oikeudenmukaisen yhteiskunnan perusperiaatteita.

Tietämättömyyden verho tarkoittaa kuvitteellista tilannetta, jossa joukko ihmisiä hahmottelee oman yhteiskuntansa toimintaa. Ajatuskokeen idea on se, että yksikään näistä ihmisistä ei voi tietää etukäteen minkälainen tuo yhteiskunta, tai heidän oma asemansa siinä on. Näin jokainen yleensä pyrkii, jos ei nyt maksimoimaan hyvinvointiaan, niin ainakin turvaamaan jonkinlaiset inhimillisen elämän mahdollisuudet itselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Tästä syystä ihmiset päätyvät yleensä valitsemaan ensimmäisenä mahdollisimman suuret yksilönvapaudet kaikille yhteiskunnan jäsenille ja välttämään valintoja jotka johtaisivat merkittävämpiin konflikteihin keskenään.

Tietämättömyyden verho on mielenkiintoinen siksikin, että ajatuskoetta pohtiessaan ihmiset saattavat päätyä hieman erilaisiin lopputulemiin, riippuen toki omasta arvomaailmasta, asemasta jne., mutta lähes poikkeuksetta lopputuloksena on kuitenkin kohtalaisen liberaali, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Negatiivisiin vapauksiin perustuva yhteiskuntajärjestys on ehkä ristiriidattomin hahmotelma, mutta yhtä hyvin voi päätyä Rawlsin tavoin sosiaaliliberaalimpaan lopputulokseen.

Kun uskontoon perustuvat arvot alistetaan tietämättömyyden verholle, esim. muodossa: ”yhteiskunnan ja lakien tulee perustua uskonnollisiin arvoihin ja kirjoituksiin”, mutta yksikään ihminen ei voi tietää juuri minkä uskonnon arvoihin ja kirjoituksiin, tai sen enempää että onko yksilö tuossa yhteiskunnassa juuri kyseisen uskonnon kannattaja, niin näiltä arvoilta häviää pohja. Yksikään ateisti ei halua fundamentalistikristityn yhteiskuntaa, eikä yksikään kristitty suostuisi jyrkän islamilaisen sharia-tulkinnan alle vääräuskoiseksi vainottavaksi. Näin ollaankin jo pitkälti niissä samoissa päätelmissä, joita Herne pääkirjoituksessaan esitteli:

”Uskonnollinen perustelu ei ole julkinen perustelu liberaalissa moniarvoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee uskonnonvapaus. Yhden uskonnon arvot eivät välttämättä kuulu toiseen uskontoon, eivätkä uskonnottomat toimi uskonnollisten arvojen perusteella.”

”Jokainen voi omassa elämässään noudattaa haluamiaan arvoja, kunhan ne eivät vahingoita muita. Vain yhteisten päätösten pitää perustua yhteisiin arvoihin.”

Ajatus tasa-arvoisesta avioliittolaista voidaan asettaa myös vastaavan tarkastelun alle. Avioliittolaki takaa yhdelle yhteiselämän muodolle etuoikeutetun aseman. Moniko tietämättömyyden verhon takana olisi valmis kannattamaan yhteiskuntaan tällaista etuoikeutta vain osalle ihmisistä, jos ei itse etukäteen tietäisi että onko tuon etuoikeuden piirissä vai sen ulkopuolella?