Euroviisukummajainen PKN

Sanotaan se nyt tähän heti alkuun: en katsonut ESC:n semifinaalilähetystä, en katso finaalia, en äänestänyt yhtäkään osanottajaa Uuden Musiikin kilpailussa, enkä edes katsonut yhtäkään kilpailun jaksoa kokonaan. Kaiken kaikkiaan euroviisut kiinnostavat minua yleensäkin hyvin vähän. Mutta Pertti Kurikan Nimipäivät on ehkä viisuhistorian mielenkiintoisin tapaus, ainakin jos yhtyeen aiheuttama somemetakka on minkäänlainen mittari asiassa.

UMK:n voitosta lähtien bändiä koskeva kirjoittelu on ainakin Facebookissa ollut epätavallisen latautunutta. Keskusteluissa (?) on näyttänyt olevan pari selkeää päälinjaa, jotka koskevat lähes aina joko yhtyeen jäsenten kehitysvammaisuutta tai Aina mun pitää –kappaleen hyvyyttä. Tässä ei tietysti sinällään ole mitään kummallista, mutta siinä on, että kovin usein aloitusposti on ollut jokin hyvin neutraali ja positiivinen kannustus, josta on jo parin kommentin jälkeen äitynyt väittely jommastakummasta edellä mainitusta asiasta. Harvoin näkee tällaista määrää väärinymmärryksiä, puolestaloukkaantumisia ja omien kommenttien selittelyä. Että suhtautuiko joku alentuvasti tai loukkaavasti ja oliko se biisi huono tai ei, ja että eikö sillä ole mitään väliä vai kyllä.

Ne kaikki, jotka hoksasivat että PKN:n menestyksen taustalla on ulkomusiikillisia tekijöitä, voivat taputtaa tässä kohtaa toisiaan selkään. Nimittäin kyseessä on ihan sama oivallus, jonka teki varmaankin noin 90 % kaikista muistakin kappaleen kuulleista ihmisistä, mutta jättivät asian nyt vain julkisesti mainitsematta. Biisi on kuitenkin marginaalipunkia melko kömpelöllä sanoituksella, ja jos se ei toimi juuri edes punkia jossain määrin kuuntelevalle allekirjoittaneelle, niin miten sitten mitenkään tuossa mittakaavassa kansan syvemmille riveille. Eli tietenkin PKN menestyi lähinnä suvaitsevaisuus- ja sympatiapisteiden voimin ja monia tämä tuntuu (toisaalta ihan ymmärrettävästikin) ärsyttävän. Toinen juttu on sitten se, että onko siinä lopulta oikeasti mitään vikaa.

Koska mielestäni ei ole. Ainakin niin kauan kuin minä muistan, on musiikkia myyty ulkomusiikillisten tekijöiden voimin, joissain tapauksissa jopa lähes yksinomaan niillä. Artistien ulkonäkö, imago ja paljas pinta myy ihan siinä kuin laadukas musiikkikin. Ulkomusiikillisuus on siis alalle täysin luontevaa. Pertti Kurikan Nimipäivien tapauksessa ulkomusiikilliset seikat vain poikkeavat selkeästi normista, koska niitä ovat ulkonäön sijaan sympaattinen tarina, yrittäminen, tekeminen ja aitous. Lisäksi yleisö usein rakastaa altavastaajia ja PKN menee eittämättä tuohon kategoriaan. Jos yleisö olisi saanut päättää, olisi hiljattain käydyn ”vuosisadan nyrkkeilyottelunkin” voittanut Manny Pacquiao, vaikka Floyd Mayweather ottelikin teknisesti paremmin. Eikä tuo olisi esimerkki sen alentuvammasta suhtautumisesta.

Niin, no mutta kai nyt laulukilpailussa musiikin tulisi olla kuitenkin pääosassa? Ehkä niin, mutta euroviisuilla nyt vain on hyvin vähän tekemistä laulukilpailun kanssa. Jos ESC olisi oikeasti laulukilpailu, kappaleet olisivat parempia, lavashow’t vähemmän korneja, eivätkä kilpailua olisi voittaneet aiemmin mm. transsukupuolinen Dana International, elokuvahirviöiksi pukeutunut heavy-yhtye sekä viime vuoden outolintu, pitkätukkainen parrakas mies. Ehkä jokin näistä, mutta eivät kaikki kolme. Euroviisumusiikki kun on sinällään aivan oma genrensä ja kilpailussa korostuu usein erilaisuus sekä suvaitsevaisuus, ja musiikki on oikeastaan vain melko pieni, koko sirkusta kasassa pitävä punainen lanka.

Yhtyeen putoaminen finaalista aloitti taas uuden debatin: johtuiko putoaminen suvaitsemattomuudesta vai ei? Vastaan tähän sopivan epämääräisesti kyllä ja ei. Koska eihän siinä tietenkään ole mitään suvaitsematonta, jos ihmiset eivät halua äänestää kappaletta, joka ei heidän mielestään sitä ääntä ansaitse. Aivan riippumatta siitä kuka tai ketkä kappaleen esittävät.

Toisaalta taas, esimerkiksi useat vedonlyöntitoimistot pitivät PKN:n mahdollisuuksia hyvinä. Erikoista asiassa on, että monet toimistot itse asiassa pitivät koko kilpailun voittoa todennäköisempänä kuin pelkkää finaaliin pääsyä. Tämä ei johdu siitä, että vedonlyöntitoimistot olisivat vain yksinkertaisesti olleet asian suhteen hukassa, vaan että vedonlyöntitoimistoissa on käsitetty se, mitä mediassa ei ole kehdattu sanoa. Semifinaalissa olivat suhteellisesti yliedustettuna Itä-Euroopan maat, suoraan finaaliin päässeet maat taas olivat lähinnä Länsi-Euroopasta.

Kyllä suomalaisessakin mediassa on tiedostettu, että Itä-Euroopan maat ovat Suomelle kisassa ongelmallisia. Syiksi on mainittu mm. se, että nämä maat usein äänestävät lähinnä toisiaan tai pitävät täysin erilaisesta musiikista. Tämäkin on varmasti totta, mutta PKN:n tapauksessa asiaan liittyy muutakin. Lyhyesti ja rautalangasta: rautaesiripun idänpuoleisissa maissa kehitysvammaisiin on keskimäärin suhtauduttu (ja suhtaudutaan edelleen) täysin toisin kuin Länsi-Euroopassa.

Itse olen ollut jo ala-asteiässä, kun vielä Nicolae Ceausescun Romaniassa kehitysvammaiset suljettiin vankiloita surkeampiin oloihin. Samaan aikaan Neuvostoliitossa ja monissa sen vaikutuspiiriin kuuluneissa valtioissa heidät joko hylättiin syntyessä sairaaloihin, tai suljettiin koteihinsa tai laitoksiin. Kehitysvammainen lapsi oli perheelle riesa, rangaistus ja häpeä. Jos joku kuvittelee tuollaisen häipyvän kansakunnan mielestä neljännesvuosisadassa, niin todennäköisesti tämä ei tunne historiaa tarpeeksi hyvin.

Tilannetta voisi verrata avoimesti homoseksuaalin artistin menestymismahdollisuuksiin Afrikan vastaavassa kilpailussa, suvaitsevaisuuspisteitä olisi turha odottaa. Länsieurooppalaisten kansoittamassa finaalissa taas olisi voinut käydä samoin kuin Suomessa Uuden Musiikin Kilpailussa, kun yhtye kasvoi musiikkiaan suuremmaksi. Pitkälti kyse on samasta ilmiöstä kuin Pekka Haaviston kannatuksessa viime presidentinvaalien toisella kierroksella, eli jonkin asian tai liikkeen kannatuksen henkilöitymisestä, jossa on hankala tehdä eroa hypen lietsoman feelgoodin ja aidon kannattamisen välille.

Olisi varmaan liioiteltua sanoa, että Pertti Kurikan Nimipäivien taival katkesi suvaitsemattomuuteen. Ihan vastaavasti olisi hölmöä teeskennellä, etteikö yhtye olisi pärjännyt paremmin, jos semifinaalissa äänestäneet maat olisivat olleet läntisestä Euroopasta. Kaiken kaikkiaan PKN oli kisoissa mielenkiintoinen ilmiö ja edes kyynisyysnapit kaakossa yhtyettä on vaikea nähdä muuten kuin positiivisena kummajaisena. Joten kiitokset PKN:lle, tuskin vieläkään levyä ostan, mutta jotain ihan hienoa he kai tekivät, kun saivat minutkin tämän kirjoittamaan. Koska minähän en viisuja seuraa.