torstai 2. heinäkuuta 2015

Vasikoiden valtakunta

Suomalaiset ovat reilua, rehellistä ja suorapuheista kansaa. Ehkä lähinnä anonyymisti netissä ja pikku kännissä, mutta kuitenkin. Viimeisin osoitus tästä suoraselkäisyydestä on voudin vihdoin mahdollistama nimetön verovilpin vasikointikaavake, joka on saanut nämä samat reilut suomalaiset ilmiantamaan kanssakansalaisiaan ihan kaksin verroin edellisvuosiin verrattuna.

”Tämä on hyvä systeemi. Ilmoituksia voi tehdä vuoronkaudenajasta riippumatta, suurin osa niistä onkin tullut virka-ajan ulkopuolella, eli illalla ja viikonloppuisin”, kehuu Verohallinnon tarkastuspäällikkö Heimo Säkkinen. Kuulostaakin kyllä melko lyömättömältä järjestelmältä. Ei enää hankalia toimistoaikoja tai kiusallisia nimettömiä puheluita päiväsaikaan, kun ilmiannon voi tehdä ihan juuri silloin kun se pizzeriasta saamatta jäänyt kuitti tai naapurin vironkilpinen Bemari vituttaa kaikkein eniten, kuten vaikkapa pilkun jälkeen lauantaiyöstä. Toimiva netti ja jotenkin ymmärrettävä kirjoitustaito riittää, ja nämähän kuuluvat suomalaisilla niihin muihin ylpeydenaiheisiin.


Uutisen mukaan vain 15-20 prosenttia kanteluista johtaa jatkotoimenpiteisiin. Tämän voi tietysti tulkita myös niin päin, että 80-85 prosenttia kaikista ilmoituksista on joko perättömiä, hankalia tutkia tai muuten vain turhia. Kovin moni instanssi ei vastaavista luvuista lämpeäisi, mutta vähemmän yllättäen Kansaeläkelaitoksella virkamieskunta hieroo jo ideasta innostuneena karvaisia käsiään:
"Kelan hallinto-osaston lakimies Anitta Holappa sanoo, että vaikka Kela on aina saanut vastaavia vinkkejä sekä virkailijoille soitettuna että kirjeitse Kelan toimipisteisiin, myös uusi kanava kiinnostaisi."

Virkamiestenkin keskuudessa tunnutaan käsittävän perättömien ilmiantojen aiheuttavan joitain yksittäisiä ongelmia, mutta samalla kuitenkin vakuutetaan Verohallinnon valveutuneiden übermenschien osaavan tunnistaa tällaiset tapaukset. Ja ei kai hyvää järjestelmää kannata arvostella ainoastaan sen perusteella, millaista vaivaa se saattaa aiheuttaa täysin syyttömille ihmisille, jos kolikon toisella puolella on valtion verokirstun kerryttäminen?

Nämä vakuuttelut olisivat ehkä pykälän verran uskottavampia, ellei suomalaisten ilmiantoherkkyyttä olisi päästy jo aiemmin koettelemaan esimerkiksi lastensuojeluilmoitusten muodossa. Lastensuojeluilmoituksen olemassaolo on pohjimmiltaan varmasti hyväkin asia, sillä panoksena saattaa olla muutaman veroeuron sijaan lapsen terveys tai henki. Vaikka tällainen ilmoitus on vakavuudeltaan toista luokkaa kuin verovilppi, ei se ole estänyt näitä reiluja suomalaisia tehtailemasta perättömiä ilmoituksia vuosi toisensa jälkeen.

Esimerkiksi Helsingin Uutisten mukaan lastensuojeluilmoitusta käytetään usein lyömäaseena huoltajuus-, tapaamis- ja naapuririidoissa. Tässä taas konkreettinen esimerkki tapauksesta, jossa naapuri teki muiden perättömien rikosilmoitusten ja tutkintapyyntöjen jatkeeksi lastensuojeluilmoituksen, koska oli riidoissa naapurinsa kanssa niinkin tähdellisestä asiasta kuin postilaatikon paikasta.

Suomen Kuvalehdessä taas on julkaistu moniosainen artikkelisarja lastensuojelun myyttien murtamisesta, joka on lukemisen arvoinen muutenkin, mutta ajattelin poimia tähän yhden kohdan ihan aiheeseen liittyen:

"Satu on yksi monista lastensuojelun kokemusasiantuntijoista, joita olen haastatellut ja joiden asiakirjoja olen lukenut. Henkilön oikea nimi on toimituksen tiedossa. Hänestä tehty ensimmäinen perätön lastensuojeluilmoitus koski pedofiliaa. Yllättäen oven takana seisoi poliisien ja sosiaalityöntekijän armeija.

Satu pakotettiin pienimmän lapsen kanssa kuukaudeksi turvakotiin, isommat vietiin isälleen. Kotiin äiti päästettiin juristin avulla vasta kuulustelujen päätyttyä. Poliisitutkinnassa ei tullut esille mitään pedofilian liittyvää.

Parhaillaan ilmoituksia kertyi vuorokauden aikana melkein tunnin välein, yhteensä viiden vuoden aikana ainakin 150. Satu oli niiden mukaan milloin kännissä hakannut tai hylännyt lapsiaan, milloin parittanut heitä maksaakseen asuntolainaa.

Sääliksi käy sossuja: jokainen ilmoitus oli tutkittava. Uudet työntekijät eivät tunteneet Satua, joten ilmoitukset otettiin vakavasti. Eniten säälin Satua, johon lastensuojelu joutui olemaan yhteydessä viikoittain. Sadun vanhemmuutta ja terveystietoja tutkittiin, mutta ilmoittelijan psyyken tilan selvittämistä ”ei nähty relevanttina” asian kannalta. Perheenäidin työnteko vaikeutui, tulot laskivat.

Välillä ruljanssiin sotkeentui hätäkeskus. Ja päiväkoti. Perheneuvola. Koulu. Lääkärikin. Yhden ilmoituksen takia kotiin kesken pihatalkoiden hälytetyt poliisiautot ja sosiaalityöntekijät herättivät keskustelua naapurustossa: ”Voiko Sadun lasten kanssa leikkiä?”

Tapahtumat eivät hevin unohdu.

”Parhaimmillaan ilmoitusjärjestelmä voi olla kasvua tukeva, mutta pahimmillaan erittäin tuhoisa”, Satu arvioi."


Vastaavia tapauksia löytyy varmasti vaikka kuinka paljon. Suomessa ollaan siis valmiita käyttämään erilaisia ilmoituskanavia ihan pelkästään kostomielessä, motivoivana tekijänä lähinnä vain vittumaisuus ja näillä aiheutetaan asianomaisille kohtuuttomia ongelmia.

Samaan aikaan kun täällä pitäisi elää "normienpurkutalkoita", valtiovallan toimesta paitsi rohkaistaan kansalaisia vasikoimaan toisistaan viranomaisille, pyritään se tekemään myös mahdollisimman helpoksi ja vaivattomaksi. Henkilökohtaisesti kun en valtiota kaipaisi asennekasvattajaksi missään asiassa ylipäänsä, aika viimeisenä juuri tällaisessa. Yhtäkään "normia" täällä ei pureta ennen kuin käsitetään, että valtion tärkein tehtävä ei ole verokertymän maksimointi keinolla millä hyvänsä.

Harmaa talous ei ehkä ole aina toivottavaa, mutta erityisesti korkean verotuksen maissa se on käytännössä välttämätön lieveilmiö. Jotkin elinkeinot kärsivät verotuksesta suhteellisesti toisia enemmän ja varsinkin pienyrittäjillä on vähemmän resursseja lailliseen verosuunnitteluun. Koska verokarhun käpälät ulottuvat tätä nykyä lähes kaikille elämän osa-alueille, seuraa tästä käytännössä se, että kaikki kiertävät veroja tavalla tai toisella, ihan valtionyhtiöitä myöten. Näin myös lähes jokaisesta voisi tehdä vastaavan kantelun verohallinnolle.

Lainkuuliaiset kansalaiset eivät yleensä riko lakia pelkästään lain rikkomisen takia. Veroja kierretään sitä enemmän, mitä suurempi vilpistä mahdollisesti seuraava "palkkio" on tai mitä epäoikeudenmukaisemmaksi verotus mielletään. Harmaata taloutta torjutaan parhaiten alentamalla veroja, ei rohkaisemalla kansalaisia vasikoimaan toisiaan valtiolle. Eikä historiassa tarvitse katsoa edes kovin paljon taaksepäin huomatakseen kuinka sairas asetelma tällainen loppujen lopuksi on.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Euroviisukummajainen PKN

Sanotaan se nyt tähän heti alkuun: en katsonut ESC:n semifinaalilähetystä, en katso finaalia, en äänestänyt yhtäkään osanottajaa Uuden Musiikin kilpailussa, enkä edes katsonut yhtäkään kilpailun jaksoa kokonaan. Kaiken kaikkiaan euroviisut kiinnostavat minua yleensäkin hyvin vähän. Mutta Pertti Kurikan Nimipäivät on ehkä viisuhistorian mielenkiintoisin tapaus, ainakin jos yhtyeen aiheuttama somemetakka on minkäänlainen mittari asiassa.

UMK:n voitosta lähtien bändiä koskeva kirjoittelu on ainakin Facebookissa ollut epätavallisen latautunutta. Keskusteluissa (?) on näyttänyt olevan pari selkeää päälinjaa, jotka koskevat lähes aina joko yhtyeen jäsenten kehitysvammaisuutta tai Aina mun pitää –kappaleen hyvyyttä. Tässä ei tietysti sinällään ole mitään kummallista, mutta siinä on, että kovin usein aloitusposti on ollut jokin hyvin neutraali ja positiivinen kannustus, josta on jo parin kommentin jälkeen äitynyt väittely jommastakummasta edellä mainitusta asiasta. Harvoin näkee tällaista määrää väärinymmärryksiä, puolestaloukkaantumisia ja omien kommenttien selittelyä. Että suhtautuiko joku alentuvasti tai loukkaavasti ja oliko se biisi huono tai ei, ja että eikö sillä ole mitään väliä vai kyllä.

Ne kaikki, jotka hoksasivat että PKN:n menestyksen taustalla on ulkomusiikillisia tekijöitä, voivat taputtaa tässä kohtaa toisiaan selkään. Nimittäin kyseessä on ihan sama oivallus, jonka teki varmaankin noin 90 % kaikista muistakin kappaleen kuulleista ihmisistä, mutta jättivät asian nyt vain julkisesti mainitsematta. Biisi on kuitenkin marginaalipunkia melko kömpelöllä sanoituksella, ja jos se ei toimi juuri edes punkia jossain määrin kuuntelevalle allekirjoittaneelle, niin miten sitten mitenkään tuossa mittakaavassa kansan syvemmille riveille. Eli tietenkin PKN menestyi lähinnä suvaitsevaisuus- ja sympatiapisteiden voimin ja monia tämä tuntuu (toisaalta ihan ymmärrettävästikin) ärsyttävän. Toinen juttu on sitten se, että onko siinä lopulta oikeasti mitään vikaa.

Koska mielestäni ei ole. Ainakin niin kauan kuin minä muistan, on musiikkia myyty ulkomusiikillisten tekijöiden voimin, joissain tapauksissa jopa lähes yksinomaan niillä. Artistien ulkonäkö, imago ja paljas pinta myy ihan siinä kuin laadukas musiikkikin. Ulkomusiikillisuus on siis alalle täysin luontevaa. Pertti Kurikan Nimipäivien tapauksessa ulkomusiikilliset seikat vain poikkeavat selkeästi normista, koska niitä ovat ulkonäön sijaan sympaattinen tarina, yrittäminen, tekeminen ja aitous. Lisäksi yleisö usein rakastaa altavastaajia ja PKN menee eittämättä tuohon kategoriaan. Jos yleisö olisi saanut päättää, olisi hiljattain käydyn ”vuosisadan nyrkkeilyottelunkin” voittanut Manny Pacquiao, vaikka Floyd Mayweather ottelikin teknisesti paremmin. Eikä tuo olisi esimerkki sen alentuvammasta suhtautumisesta.

Niin, no mutta kai nyt laulukilpailussa musiikin tulisi olla kuitenkin pääosassa? Ehkä niin, mutta euroviisuilla nyt vain on hyvin vähän tekemistä laulukilpailun kanssa. Jos ESC olisi oikeasti laulukilpailu, kappaleet olisivat parempia, lavashow’t vähemmän korneja, eivätkä kilpailua olisi voittaneet aiemmin mm. transsukupuolinen Dana International, elokuvahirviöiksi pukeutunut heavy-yhtye sekä viime vuoden outolintu, pitkätukkainen parrakas mies. Ehkä jokin näistä, mutta eivät kaikki kolme. Euroviisumusiikki kun on sinällään aivan oma genrensä ja kilpailussa korostuu usein erilaisuus sekä suvaitsevaisuus, ja musiikki on oikeastaan vain melko pieni, koko sirkusta kasassa pitävä punainen lanka.

Yhtyeen putoaminen finaalista aloitti taas uuden debatin: johtuiko putoaminen suvaitsemattomuudesta vai ei? Vastaan tähän sopivan epämääräisesti kyllä ja ei. Koska eihän siinä tietenkään ole mitään suvaitsematonta, jos ihmiset eivät halua äänestää kappaletta, joka ei heidän mielestään sitä ääntä ansaitse. Aivan riippumatta siitä kuka tai ketkä kappaleen esittävät.

Toisaalta taas, esimerkiksi useat vedonlyöntitoimistot pitivät PKN:n mahdollisuuksia hyvinä. Erikoista asiassa on, että monet toimistot itse asiassa pitivät koko kilpailun voittoa todennäköisempänä kuin pelkkää finaaliin pääsyä. Tämä ei johdu siitä, että vedonlyöntitoimistot olisivat vain yksinkertaisesti olleet asian suhteen hukassa, vaan että vedonlyöntitoimistoissa on käsitetty se, mitä mediassa ei ole kehdattu sanoa. Semifinaalissa olivat suhteellisesti yliedustettuna Itä-Euroopan maat, suoraan finaaliin päässeet maat taas olivat lähinnä Länsi-Euroopasta.

Kyllä suomalaisessakin mediassa on tiedostettu, että Itä-Euroopan maat ovat Suomelle kisassa ongelmallisia. Syiksi on mainittu mm. se, että nämä maat usein äänestävät lähinnä toisiaan tai pitävät täysin erilaisesta musiikista. Tämäkin on varmasti totta, mutta PKN:n tapauksessa asiaan liittyy muutakin. Lyhyesti ja rautalangasta: rautaesiripun idänpuoleisissa maissa kehitysvammaisiin on keskimäärin suhtauduttu (ja suhtaudutaan edelleen) täysin toisin kuin Länsi-Euroopassa.

Itse olen ollut jo ala-asteiässä, kun vielä Nicolae Ceausescun Romaniassa kehitysvammaiset suljettiin vankiloita surkeampiin oloihin. Samaan aikaan Neuvostoliitossa ja monissa sen vaikutuspiiriin kuuluneissa valtioissa heidät joko hylättiin syntyessä sairaaloihin, tai suljettiin koteihinsa tai laitoksiin. Kehitysvammainen lapsi oli perheelle riesa, rangaistus ja häpeä. Jos joku kuvittelee tuollaisen häipyvän kansakunnan mielestä neljännesvuosisadassa, niin todennäköisesti tämä ei tunne historiaa tarpeeksi hyvin.

Tilannetta voisi verrata avoimesti homoseksuaalin artistin menestymismahdollisuuksiin Afrikan vastaavassa kilpailussa, suvaitsevaisuuspisteitä olisi turha odottaa. Länsieurooppalaisten kansoittamassa finaalissa taas olisi voinut käydä samoin kuin Suomessa Uuden Musiikin Kilpailussa, kun yhtye kasvoi musiikkiaan suuremmaksi. Pitkälti kyse on samasta ilmiöstä kuin Pekka Haaviston kannatuksessa viime presidentinvaalien toisella kierroksella, eli jonkin asian tai liikkeen kannatuksen henkilöitymisestä, jossa on hankala tehdä eroa hypen lietsoman feelgoodin ja aidon kannattamisen välille.

Olisi varmaan liioiteltua sanoa, että Pertti Kurikan Nimipäivien taival katkesi suvaitsemattomuuteen. Ihan vastaavasti olisi hölmöä teeskennellä, etteikö yhtye olisi pärjännyt paremmin, jos semifinaalissa äänestäneet maat olisivat olleet läntisestä Euroopasta. Kaiken kaikkiaan PKN oli kisoissa mielenkiintoinen ilmiö ja edes kyynisyysnapit kaakossa yhtyettä on vaikea nähdä muuten kuin positiivisena kummajaisena. Joten kiitokset PKN:lle, tuskin vieläkään levyä ostan, mutta jotain ihan hienoa he kai tekivät, kun saivat minutkin tämän kirjoittamaan. Koska minähän en viisuja seuraa.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Ja juuri kun pääsin sanomasta

Kirjoitin eilisiltana lyhyen blogitekstin, joka sivusi erityisesti keskustapoliitikkojen harrastamaa Venäjästä johtuvien turvallisuusuhkien vähättelyä ja yleistä optimismia. Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta heti seuraavana aamuna pääsin lukemaan Suomen Kuvalehden nettisivuilta entisen keskustalaisen ulkoministerin, Keijo Korhosen, näkemyksiä aiheesta.

Korhosen teksti saa jopa harmittelemaan, etten käyttänyt eilen enempää aikaa näiden kliseiden kuvailuun, sillä Korhonen luettelee nyt lähestulkoon nämä kaikki, parhaassa YYA-Suomen hengessä:

"Nyky-Suomen johto ei kuuntele vanhoja viisaita. Se on unohtanut kaiken Suomen historiasta eikä ole oppinut siitä mitään. Suomen hallitus haluaa Naton turvallisuustakuut, jotka ovat kuvitelmien varassa, Venäjän muka aiheuttamaa turvallisuusriskiä vastaan – riskiä jota ei ole olemassa, ellei Suomi itse sellaista rakenna. Suomalaisia pelotellaan koko median voimin sotahysteriaan. Venäjä ja sen johto on jatkuvan nalkutuksen ja haukkumisen kohteena."

Eli Natoon ei tule liittyä, sen turvatakuut eivät ole turvatakuita, eikä Venäjä ole uhka. Ja jos onkin, niin se on sitten ihan meidän oma vika. Mitäs pakotettiin toimimaan. Ja muutenkin tosi ikävää, kun niitä koko ajan kiusataan.

Korhonen kuuluu juuri niihin suomettumisen ajan reliikkeihin, joille Suomen suvereniteetti Venäjän naapurina merkitsee sitä, että meille on juuri ja juuri varattu oikeus olla tässä vieressä, kunhan ei provosoida ja pyllistetään vain niin pyydettäessä. Joiden retoriikassa kaikki itänaapuriin kohdistuva kritiikki on veren kaivamista nenästä, sen kritiikin sensuroiminen "ystävyyttä" ja perseraiskaus "yhteistyötä".

Oikeasti tämä Korhosen ja kumppaneiden linja tarkoittaa yksinkertaisesti sellaista politiikkaa, jossa Venäjän ei tarvitse edes miettiä Suomen liittämistä etupiiriinsä, koska olemme siinä jo. Jos katsotaan historiaa, kuten Korhonen kehottaa, niin sieltä voi poimia ainakin yhden asian: Venäjä ei koskaan ole kunnioittanut mitään muuta kuin voimaa. Arvatkaapa Nato-kantani.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Virheet ja niiden tunnustaminen

Verkkouutisten mukaan vihreiden ex-puheenjohtaja Anni Sinnemäki on joutunut muuttamaan käsityksiään Venäjästä ja suhtautumisestaan puolustusvoimien määrärahaleikkauksiin. Tiivistettynä, Sinnemäki kertoo aiemmin lukeutuneensa niihin, jotka suhtautuivat Venäjän demokratiakehitykseen astetta optimistisemmin, mutta hylänneensä tuon näkemyksen ja pitää nykyisin Venäjää maana, joka "ei tunnusta naapureidensa suvereeniutta täysimääräisesti". Samaan hengenvetoon Sinnemäki toteaa, että ei enää lähtisi tekemään merkittäviä säästöjä puolustusmäärärahoihin, kuten vielä vuonna 2011.

Vihreälläkin laidalla siis heräillään, pinnat siitä Sinnemäelle. Valitettavan usein kun poliitikko muuttaa näkemystään jostain asiasta, se nähdään kuitenkin jonain "heikkouden" merkkinä tai takinkääntönä, vaikka näissä on ihan helvetin vissi ero.

Mielipidettä voi muuttaa ihan perustellusti, kun oma tietämys jostain asiasta lisääntyy, kyse on silloin älyllisestä valinnasta, valaistumisesta jopa. Vaatii myös tietynlaista nöyryyttä myöntää olleensa aiemmin väärässä, mikä sekään ei ole läpeensä huono piirre ihmisessä, varsinkaan poliitikossa. Se kun käytännössä usein tarkoittaa äänestäjän edun asettamista oman egon edelle.

Kun taas käännetään takkia henkilökohtaisen edun tai omien arvojen vastaisten lehmänkauppojen vuoksi, kyseessä on moraalinen valinta. Se vaatii yleensä todellisuuden selittämistä uusiksi, niin että se mieleinen versio saadaan istumaan omaan maailmankatsomukseen, tai ainakin vähintään äänestäjille annettuihin lupauksiin.

Jos poliitikko ei koko uransa aikana myönnä kertaakaan olleensa väärässä, niin kyseessä on joko idiootti tai sitten tämän ura vain on jäänyt poikkeuksellisen lyhyeksi. Siltikin näitä myönnytyksiä kuulee pitkän uran tehneiden poliitikkojen suusta harvoin. Syitä tähän on nähdäkseni kaksi. Ilmiselvempi näistä on, että monet poliitikot todella ovat idiootteja. Se toinen taas on poliittisen kielen ydintä, eli esitetään muuttunut mielipide niin, että sitähän mieltä aina ollaan oltukin, tai ainakin vähän sinne päin. Katsokaapa vaikka keskustan viimeaikaisia keskiolutlausuntoja.

Siitä puheen ollen, jos Suomessa jokin puolue muuten jatkaa kulkemista Venäjän suhteen laput silmillä, niin se on vaaligallupien kärjessä irvistelevä keskusta, Paavo Väyrynen etunenässä. Läpi uransa jatkuneiden Venäjä-sympatioiden lisäksi Väyrynen on melko hiljattainkin ehtinyt mm. esittämään Krimin liittämistä Venäjään ja vastustamaan maata vastaan suunnattuja pakotteita.

Näitä sympatioita tai tällaista optimismia on todella hankala käsittää. Suomen itsenäistymisen jälkeen ei ole oikeastaan ollut yhtään sellaista ajanjaksoa, jona Venäjä/Neuvostoliitto ei olisi ollut potentiaalinen uhka Suomelle. Luulisi, että kaksi täysimittaista maasotaa ja vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota ei unohtuisi ihan vain yhden 90-luvulla koetun, melko sekavan vuosikymmenen aikana. Nyt puhutaan kuitenkin rajanaapurista, joka käytännössä on miehittänyt Tsetseniaa kahden vuosikymmenen ajan, sotinut sinä aikana kahden rajavaltionsa kanssa ja jossa ei demokratiaa ole tunnettukaan Vladimir Putinin lähes 15 vuotta kestäneen valtakauden aikana.

Näillä näytöillä voinee todeta, että Anni Sinnemäellä meni oman virheensä tunnustamisessa kuitenkin melko pitkään. Puolustusinvestoinnit tehdään vuosikymmeniksi kerrallaan. Kuinkahan kauan näillä muilla änkyröillä kestää tunnustaa samat tosiasiat ja onko jollakin meistä muka varaa äänestää näitä samaisia todellisuuden vääristelijöitä eduskuntaan? Koska tällä hetkellä ei näytä kovin lupaavalta.

torstai 8. tammikuuta 2015

Ripaus islamofobiaa olisi ihan paikallaan

Keskiviikkona iskettiin Ranskassa pariisilaisen satiirilehden toimitukseen, uhriluku tätä kirjoittaessani on kaksitoista. Viime kuussa kolme kuoli ja useita loukkaantui Sydneyn panttivankitilanteessa. Turvallisuusviranomaiset ympäri Eurooppaa pitävät todennäköisenä, että heidän kotimaassaan tehdään terrori-isku lähiaikoina. Norjassa ja Australiassa terroristit suunnittelivat kesällä hyökkäävänsä satunnaisesti valittuihin taloihin ja surmaavansa näiden asukkaat.

Kuvan lähde: pamelageller.com


Suomessa taas samaan aikaan lähinnä puhutaan yksittäistapauksista, hölistään vihapuheesta ja kiistellään siitä, ovatko perussuomalaiset natseja vai eivät. Diskurssi on täysin samaa kuin kymmenen vuotta takaperin: islamofobit ovat punaniskoja, maahanmuuttokriittiset rasisteja ja islam on uskonto siinä missä muutkin.

Paitsi että ei ole. Tässä ajassa islam ei ole kuin muut uskonnot, ja siihen tulee myös suhtautua niin. Rasismikortin heiluttelu tässä asiassa on älyllistä epärehellisyyttä, ja se on vain omiaan luomaan ilmapiiriä, jossa todellisia uhkia vähätellään. Esimerkiksi minun ei tarvitse hetkeäkään pelätä sitä, että yksikään kristitty, juutalainen tai ortodoksi hyökkäisi uskontonsa nimissä siviilejä vastaan Suomessa.

Sen sijaan tiedän varmasti, että tälläkin hetkellä Irakissa ja Syyriassa osallistuu ”vääräuskoisten” joukkomurhiin ja toimittajien mestauksiin tuhansia länsimaissa syntyneitä muslimeja, joiden kuviteltiin jo integroituneen kotimaihinsa. Eikä minulla ole mitään syytä olettaa, etteivätkö he, tai samoin aatteeseensa suhtautuvat täällä asuvat, olisi valmiita samoihin tekoihin myös kotimaissaan. Kuten nyt olemme jo nähneet (ja tulemme vielä näkemään jatkossakin).

Kuvan lähde: pamelageller.com


Mistä helvetistä tämä meikäläinen lintukotoilu sitten kumpuaa? Kun siihen ei pitäisi olla mitään syytä. Tanskalaiset saivat oman osansa jihadia jo vuoden 2005 pilakuvajupakan myötä, Ruotsissa tehtiin islamin nimissä pommi-isku vuonna 2010. Nyt leppävaaralaisesta moskeijasta lähdetään jihadisteiksi Syyriaan, turkulaismies jakaa IS:n värväysmateriaalia netissä ja syyskuussa maan ensimmäisessä terrorismijutussa jaettiin syytteitä epäillystä terrorismin rahoittamisesta, terroristijärjestöön värväämisestä ja kaappauksen suunnittelusta. Merkit ja uhkakuvat eivät voisi olla paljoakaan selkeämmät. Kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea, sanotaan.

Kuvan lähde: yle.fi


Yksi syy tähän laput silmillä kulkemiseen on varmasti se, että islam ei puheenaiheena kelpaa kahvipöytään. Aihe on niin vaiettu, että edes jonkinlaista analyysia harrastavat vain ne, jotka mielellään suuren enemmistön toimesta leimataan rasisteiksi. Kun aihetta ei tunneta, sitä ei ymmärretä. Päädytään harhakuvitelmiin, joissa jihadistit pystytään muka erottamaan maltillisista muslimeista ilman mitään rasistiselta haiskahtavaakaan profilointia. Tai tällaisen kuvan maahanmuuttokeskustelusta ainakin välillä saa. Keskitytään korostamaan islamin, islamismin, radikaalin islamismin ja jihadismin eroja.

Todellisuudessa islamin ja islamismin erottelua eivät harrasta kuin sekulaarit muslimit ja länsimaalaiset. Yksikään jihadisti ei tee näiden välille mitään eroa, heille on olemassa vain islam. Islam uskontona on ihan juuri sitä, miten kukin sitä sattuu tulkitsemaan. Islam aatteena taas on yksinkertaisesti vaarallinen ja useimpien länsimaisten perusvapauksien vastainen.

Se, että pidän islamia vaarallisena aatteena, ei kuitenkaan tarkoita että kannattaisin lähtökohtaisesti muslimien eriarvoista kohtelua yksilöinä. Yhtälailla kommunismi ja fasismi ovat vähintään yhtä vaarallisia (historian valossa ehkä jopa vaarallisempia) yksilönvapauksien vastaisia aatteita, mutta en sen enempää kannata mitään erityistoimenpiteitä näidenkään aatteiden rauhanomaisia kannattajia kohtaan.

Kotimaihinsa palaavia jihadisteja taas tulee kohdella täysin asian vaatimalla vakavuudella. On täysin oikein, järkevää ja välttämätöntä suhtautua heihin aivan toisin kuin muihin maan kansalaisiin. Ei siksi että he ovat muslimeja, vaan siksi että heistä jokainen on todennäköinen epäilty osallisuudesta kansanmurhiin sekä sota- ja ihmisoikeusrikoksiin. Lisäksi heitä tulee lähtökohtaisesti pitää potentiaalisina näiden rikosten uusijoina.

Kuvan lähde: pamelageller.com



Siksi onkin todella käsittämätöntä, että tähän mennessä julkisuudessa näille palaajille on esitetty lähinnä positiivista erityiskohtelua, kuten sitä terapiaa, joka aiemmin on evätty omilta rauhanturvaajiltamme. Tämä kertoo omaa kieltään siitä, kuinka pihalla Suomessa tämän ongelman suhteen ollaan. Laitetaan se olennainen pointti nyt tähän: islamistien toteuttama terrori-isku Suomessa on vain ajan kysymys.

Jos yllä oleva teksti vaikuttaa sinusta islamofobiselta pelonlietsonnalta, niin olet varmastikin ymmärtänyt lukemasi ainakin osittain oikein, se nimittäin on sitä. Viimeistään parin viime vuoden tapahtumien perusteella mielestäni on vain täysin rationaalista tunnustautua islamofobiksi. Itse asiassa minusta olisi täysin järjetöntä suhtautua naiivilla ymmärryksellä ihmisiin, jotka ovat täysin julkisesti kertoneet tähtäävänsä jokaisen "kafirin", eli käytännössä myös minun itseni, joukkotuhontaan.


Kirjoituksen kuvat ovat satunnaisia poimintoja islamin siitä puolesta, mitä täällä ei jostain syystä haluta nähdä.


P.S.

Kirjoitin valtaosan tästä tekstistä jo muutama kuukausi sitten, mutta se jäi pahasti kesken ja julkaisematta tuolloin. Valitettavasti alkuperäisessä tekstissä kuvailemani uhkakuvat näyttävät nyt koko ajan todemmilta (ja toteutuvan), joten julkaisen tämän nyt vain näin hieman päivitettynä raakilenaakin, sillä Charlie Hebdon tapahtumien jälkeen oli vain yksinkertaisesti pakko kirjoittaa aiheesta jotain.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Tolkun anarkisti?

Kun muutaman viimeisimmän itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa ovat kunnostautuneet lähinnä kaikenmaailman hevostenpotkijat, housuihinsa kusseet yksityisomaisuuden tärvelijät ja tulevat kulttuuriministerit, on vaikea kuvitella löytävänsä tuosta joukosta ketään, jonka kanssa kaltaiseni klassiseksi liberaaliksi itsensä mieltävä voisi olla edes jollain tasolla samalla aaltopituudella. Sitten luin räppäri Iso H:n (Henrik Rosenberg) haastattelun Kaleva-lehden nettisivuilta.

Toki, Rosenberg sijoittunee poliittisella kentällä allekirjoittaneesta useammankin pykälän vasemmalle, se myönnettäköön heti alkuun. Mutta siinä missä esimerkiksi anarkistiksi itseään tituleeraavan kommunistin, Suvi Auvisen haastatteluita lukiessa tai kuunnellessa tahtoo naamapalmujen takia loppua vuorollaan kädet ja vuorollaan otsa, Rosenbergin sanomisista voin helposti jopa allekirjoittaa osan.

Kun anarkisti kertoo arvostavansa sotaveteraaneja, kannattavansa yksityisomaisuutta ja vertaa valtiota mafiaan, niin minähän kuuntelen. Hitto, tuohan kuulostaa jo melkein anarkokapitalismilta. Okei, valtiovastaisuus on toki anarkismin ydin, eli sinällään tuosta ei pitäisi yllättyä, mutta kun muiden ”anarkistien” kuulee säännöllisesti kannattavan julkisen vallan lisäämistä juuri sen omaan pirtaan sopivan asian ajamiseksi, erottuu tuollainen ulostulo aitoudessaan:

”Valtioon kuuluvat ne, joilla on suurimmat pyssyt ja eniten rahaa. Ero mafiaan ei ole suuri, ja ainakaan mafia ei teeskentele.”

Pohjimmiltaanhan valtio kuitenkin on väkivallan monopoli rajatulla maantieteellisellä alueella, ei sitä käy kieltäminen. Ja viime kädessä kaikki valtion toiminta nojaa väkivaltaan, kuten Rosenberg on itsekin saanut kokea. Kieltäydy asevelvollisuudesta ja lopulta tie käy vankilaan, vaikka sitten sillä aseella uhaten. Ei siinä paljon perustuslait paina.

Tuo lausahduskin voisi yhtä lailla olla aivan kenen tahansa liberaalin suusta. Useimmat liberaalit/libertaarit pitävätkin valtiota oikeastaan välttämättömänä pahana, jonka pitäisi keskittyä vain muutamiin sille annettuihin ydintehtäviin. Ero anarkismiin on lopulta hiuksenhieno, vaikka kumpuaakin hieman eri premisseistä.

Koska Rosenberg kertoo kannattavansa yksityisomistusta, voinee olettaa että hän ei kuulunut siihen sakkiin, jotka katsoivat asiakseen tuhota sen enempää pienyrittäjien kuin julkistakaan omaisuutta. Hän erottuu todennäköisesti monesta muusta ko. mielenosoitukseen osallistuneesta jo ihan siitä syystä, että hän on ihan oikeasti tehnyt työtä ja lockelaisten periaatteiden mukaisesti katsonut myös omistavansa nämä oman työnsä hedelmät. Sitä nyt vaan kunnioittaa toisten omaisuutta hieman toisella tavalla, kun on nähnyt jotain vaivaa omansakin eteen.

Hänen kommenttinsa itsenäisyyden menettämisestä EU:hun liittymisen myötä ei sekään ole perusteeton. Lisäksi Rosenberg erikseen korostaen ottaa selvän pesäeron kommunismiin. Oikeastaan koko haastattelussa on yksi ainoa kohta, jossa on edes viitteitä monien muiden anarkomarkojen viljelemään, sadan vuoden takaiseen luokkasotaretoriikkaan:

”Mutta se, että yhteiskunnassa on omistava luokka, joka ei tuota mitään, on negatiivista.”

Tässä kohtaa tietysti mainita sanan tai pari ylimääräisten pääomien merkityksestä taloudessa, mutta jätetään nyt tällä kertaa. Liberaalit harvemmin mekastavat tuloeroista tai pitävät pääoman kasautumista suurena periaatteellisena ongelmana, sillä he näkevät vapaan markkinatalouden ja kilpailun tätä kasautumista estävinä mekanismeina. Sääli tietysti tuon teorian kannalta, että tosiasiassa emme elä vapaassa markkinataloudessa, lähellekään. Siksi jopa liberaalistakin näkökulmasta voi (jopa merkittävääkin) osaa kaikkein suurimmista tuloeroista pitää ”oikeudettomina”, mikäli ne muodostuvat erilaisten perusteettomien yksinoikeuksien, rajoitetun kilpailun tai vaikkapa eturyhmäpolitikoinnin seurauksena.

Mutta kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että Iso H oli mielenosoituksessa itseään typerämmässä seurassa. Jo aiemmin hän on osoittanut omaavansa tiettyjä periaatteita ja myös osaavansa seisoa niiden takana. Ja vaikka media yritti parhaansa mukaan viritellä vastakkainasettelua hänen ja sisällä juhlineen Elastisen välille, kertoi hän vain olevansa onnellinen kaverinsa puolesta:

”Muutamat läpät heitimme aiheesta. Molemmat tiedämme, mitä mieltä olemme asioista, sulassa sovussa.”


Eli mul on mun juttu ja sul on sun juttu, hyvä niin. Tekstini alkupuolella mainitsin allekirjoittavani Rosenbergin sanomisista osan. Käytöstavat, kanssaihmisten kunnioitus ja edellä mainittu asenne saivat minut kuuntelemaan myös sen viestin, mistä lähtökohtaisesti olen eri mieltä. Ehkä seuraavana itsenäisyyspäivänä muiden mielenosoittajien kannattaisi kokeilla samaa?

lauantai 29. marraskuuta 2014

Kun tietyistä asioista ei vaan saa puhua

Nobelisti James Watsonista tuli omien sanojensa mukaan ”epähenkilö” tiedemaailmassa sen jälkeen, kun hän vuonna 2007 esitti Sunday Timesin haastattelussa oman näkemyksensä Afrikan ongelmista:

“All our social policies are based on the fact that their intelligence is the same as ours – whereas all the testing says not really”.

Nyt Watson pyytää tuota lausuntoaan (toistamiseen) anteeksi tuoreessa The Telegraphin haastattelussa, tosin hieman erikoisin sanankääntein:

“I apologise . . . [the journalist] somehow wrote that I worried about the people in Africa because of their low IQ – and you’re not supposed to say that.”

Huomionarvoista on se, että koko haastattelun aikana Watson ei kertaakaan pyydä anteeksi mielipidettään, vain sitä että hän sanoi sen ääneen. Tiedeyhteisö suhtautui kuitenkin kommenttiin poliittisen korrektiuden kaikkien opinkappaleiden mukaisesti, joten Watson eristettiin tiedeyhteisöstä ja pakotettiin eläkkeelle virastaan New Yorkin Cold Spring Harbor Laboratoryssa. Lopputuloksena tämä yksi aikamme maineikkaimmista biologeista huutokauppaa nyt rahapulassa Nobel-mitaliaan.

Tiedeyhteisön käytös on sinällään outoa, että tiedemaailmasta Watsonin kommentille löytyy tukea vaikka millä mitalla, mm. Richard Lynnin, Tatu Vanhasen, H.J. Eysenckin, J. Philippe Rushtonin, Charles Murrayn ja Richard J. Herrnsteinin tutkimuksista. Ja niin kauan kuin puhutaan ainoastaan kognitiivisessa älykkyydessä mitatuista eroista, ei siitä mistä ne johtuvat, kyseessä on käytännössä jopa täysin kiistämätön tosiasia: eurooppalaisen kaukasidin älykkyysosamäärä on keskimäärin korkeampi kuin afrikkalaisen negridin.

Poliittinen korrektius aiheuttaa kuitenkin sen, että kyseinen tutkimusala on aina suurennuslasin alla. Aihetta ei mielellään juuri tutkita, tuloksia ei julkaista tai jos julkaistaan, pitää tutkimuksesta ainakin sanoutua mahdollisimman nopeasti irti.

Älykkyyserojen selittäminen geneettisin (rodullisin) perustein on ollut todella heikossa huudossa sitten natsien eugeniikkasekoilujen toisen maailmansodan aikaan. Käytännössä kaikki rotututkimukseen viittaavakin on systemaattisesti vaiennettu tämän jälkeen. Ihmisrotuja ei yleisesti tunnusteta olevan, tai vähintään niiden määritelmiä pidetään kyseenalaisina. Vähemmän tulenarkoja selittäviä tekijöitä löytyy maantieteellisistä ja sosioekonomisista perusteista. Osa älykkyystutkijoista hyväksyy selittäviksi tekijöiksi nämä kaikki, osa taas pitää genetiikan vaikutusta olemattomana tai häviävän pienenä.

Niin kritisoituja kuin älykkyystutkimusten metodit ja tulokset ovatkin, niin maallikollekin on silmiinpistävää näiden keskinäinen korrelaatio. On tutkimuksien jaottelu tehty sitten etnisen taustan tai ”rodun” perusteella, on kyse sitten globaalista tai Yhdysvaltojen sisällä tehdystä tutkimuksesta, tulokset ovat lähes poikkeuksetta samankaltaisia ja korreloivat todella hyvin esimerkiksi PISA-testien, SAT-tasokokeiden, kuin myös opintomenestyksen ja sosioekonomisen aseman kanssa. Itä-aasialaiset tai ko. syntyperää olevat asettuvat yleensä hieman valkoisen väestön yläpuolelle, mustat taas yleensä jopa huomattavalla erolla alapuolelle.

The Scientific Study of Human Nature; H. Nyborg


Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten ja valkoisen valtaväestön välisen älykkyyseron mittaaminen aloitettiin ensimmäisen maailmansodan asevelvollisista miehistä. Tuolloin havaittiin että valkoisen väestön älykkyysosamäärä oli keskimäärin 17 ÄO-pistettä korkeampi. Tuon jälkeen vastaavia tuloksia on saatu sadoista tutkimuksista yli puolen vuosisadan ajalta ja ero on ollut keskimäärin 15 ÄO-pistettä, eli noin yhden keskihajonnan verran. Aiheesta ovat kirjoittaneet jo mainittujen Lynnin, Herrnsteinin ja Murrayn lisäksi mm. Audrey Shuey.

The Bell Curve; C. Murray & R. Herrnstein


Yhdysvaltalaiset mustat taas vastaavasti sijoittuvat (lähteestä riippuen) globaalisti n. 10-15 ÄO-pistettä afrikkalaisten mustien yläpuolelle. Vanhasen ja Lynnin mukaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa älykkyysosamäärät ovatkin maailmanlaajuisesti alimmat.

Keskimääräiset ÄO-pisteet alueittain. Kuvan lähde: Wikipedia


Tatu Vanhanen saikin aikanaan tutkimuksensa julkaisun jälkeen oman osansa lokaa niskaansa suomalaiselta lehdistöltä, pitkälti samaan tapaan kuin Watson. ”White man’s guilt” on kuitenkin länsimaissa vielä sen verran voimissaan, että on ihan hyväksyttävää sanoa itä-aasialaisen olevan älykkäämpi, mutta ei afrikkalaisen olevan tyhmempi, vaikka molemmat ovat aivan yhtä rasistisia lausuntoja. Ja näin näyttää olevan, riippumatta miten asian perustelee.

Palaanpa vielä Watsoniin. Hän siis totesi länsimaalaisten olevan kognitiivisesti afrikkalaisia älykkäämpiä. Keskimäärin. Kaikki olemassa oleva mitattu tutkimustieto näyttäisi tukevan tätä väittämää. Vaikka jätettäisiin nämä kritisoidut mittaustuloksetkin huomiotta, jokainen tekijä jonka älykkyysosamäärään väitetään vaikuttavan, on Afrikassa heikommalla tolalla. Enemmän köyhyyttä, enemmän väkivaltaa, heikompi ravinto, huonompi koulutus. Watsonin kommentti ei ole siis millään tavalla valheellinen tai tieteenvastainen.


Kaiken maailman pseudotieteilijöiden annetaan säännöllisesti esiintyä julkisuudessa asiantuntijoina ja esittää mitä naurettavimpia väitteitä johtaen ihmisiä harhaan, eikä tiedeyhteisö reagoi asiaan mitenkään. Kun merkittävän, koko ihmiskuntaa hyödyttäneen elämäntyön tehnyt ja arvostettu tuon yhteisön jäsen päästää suustaan yhden lapsuksen (joka kaiken lisäksi on totta), kohdellaan tätä kuin hylkiötä. Tiedeyhteisö on juuri se taho, jolla pitäisi olla rohkeutta ja asiantuntijuutta puolustaa Watsonia ja tosiasioita, täysin välittämättä kuinka korrektia tai epäkorrektia se nyt sattuu olemaan. Mutta kun tietyistä asioista ei vaan saa puhua.



Joitain lähteitä:


R. Lynn & T. Vanhanen: IQ and the Wealth of Nations (2002)

C. Murray & R. Herrnstein: The Bell Curve (1994)